Minulla tulee Vapun aattona kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun jalkani amputoitiin reisien alaosista. Siitä lähtien olen kärsinyt eräänlaisesta bagteerikammosta. Jos olen yhden tai useamman ihmisen seurassa, eikä ole riittävästi muuta ajateltavaa, niin minua alkaa ahdistaa, jos heillä ei ole kertakäyttökäsineitä käsissään. Minua alkaa ahdistaa jo pelkkä lähellä olo. Ei tarvitse edes koskea. Kaikkein eniten minua ahdistaa, jos joku koskee minun paljasta ihoani paljaalla kädellään. Monet sanoo, että käsidesi on huomattavasti parempi ratkaisu, kuin kertakäyttökäsineet. Joidenkin tutkimusten mukaan ehkä näin onkin, mutta minun seurassani se ei riitä. Käsidesin voimakas alkoholin haju ottaa nenääni. Vaikka kärsin bagteerikammosta, olen niin yksinäinen suurimman osan ajasta, että haluaisin halata joka kerta, kun tapaan ihmisiä, kunhan minua halaavalla henkilöllä on kertakäyttökäsineet käsissä. Monet sanoo että kädet hikoo, kun pitää kertakäyttökäsineitä käsissään pidemmän aikaa. Mutta kumpi on pahempi, se, että minua ahdistaa muiden paljaat kädet vai se, että muiden kädet hikoilee käsineissä? Kertakäyttökäsineitäkin kun on montaa eri materiaalia.
Raskas alkuvuosi. Toiveissa parempaa aikaa
Tämä alkuvuosi on ollut minulle rankkaa niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin. Viime vuoden puolelta alkaen neljä kuukautta eri tavoin sairaana. Tulehduksia lääkitty antibiootein, niin suun kautta, kuin suonensisäisestikin. Sairaalassa/kotisairaanhoidossa vietetty noin puolet ajasta. Terapiat pitänyt jättää useamman kerran pahempien tulehdusten takia ja viimeksi pitkäksikin aikaa, niin yleinen fyysinen toimintakykyni on päässyt heikkenemään huomattavasti esimerkiksi puolen vuoden takaiseen kuntooni verraten. Ranteet eivät enää meinaa kestää käsien varassa kymmenien kertojen siirtymisiä tasolta toiselle päivittäin. Terapeutit ja lääkärit ovat ehdottaneet rannetukia, mutta koen niistä olevan vielä enemmän haittaa. Vähäiset avustajieni työtuntimäärät lisäävät fyysistä rasitustani, kun joudun vähintään viikottain käymään kaupassa ja muilla asioilla kaupungilla ilman apua. Pienetkin tuntimäärät on yllättävän vaikeaa sopia avustajien ja omaan aikatauluuni sopiviksi, kun järjestötoiminnan aikatauluja ei tiedä riittävän ajoissa, jotta ehtisin sopia avustajieni työpäivät ennen, kuin he ehtivät sopia muita omia menojaan. Asun Turussa kaukana perheestä sukulaisista ja ystävistä, joilta pyytäisin apua. Ilman apua toimiminen olisi huomattavasti helpompaa jos saisin pudotettua painoa. Se taas vaatisi enemmän säännöllistä liikuntaa, jonka aloittaminen lähes tyhjästä on nykyisellä asuinalueellani mahdotonta ainakaan, jos en saa ketään seuraksi. Toinen vähän ehkä helpompi olisi ruokailutottumusten muuttaminen. Ruokaa useamman kerran päivässä pienempinä annoksina. En vaan kehtaa ruokaa minulle antaville sanoa, kun näen valmiin annoksen, että pienentäisi sitä hieman. En myöskään kehtaa jättää syömättä vähillä rahoillani hankkimaani ruokaa.
Asiaa, näkemyksiä ja kokemuksia reisiamputoidun näkökulmasta
Moi.
Ajattelin aloittaa kirjoittamaan julkaisukelpoisista tekemisistäni tänne. Kirjoitan sekä harrastuksistani ja muista mielenkiintoni kohteista että arjen tuomista kokemuksista. Jossain vaiheessa kerron omista vammoistani ja sairauksistani.
Moikka maailma!
Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!